Suomen demokraattista päätöksentekoa kehitettiin aikanaan luomalla kansalaisaloite. Määräaikaan mennessä kerätyt 50 000 kannattajanimeä takaavat aloitteen etenemisen eduskuntaan. Eduskunnassa ainakin aihepiirin asioita tarkasteleva valiokunta käsittelee asian.
Joskus tämä synnyttää mielenkiintoisia tilanteita. Tällä hetkellä esimerkiksi kansalaisaloite ”Terve ja kestävä rakentaminen jälleen mahdolliseksi” limittyy samaan aikaan ympäristöministeriössä valmistelussa olevan lähes nollaenergiarakentamista koskevan lakiesityksen kanssa.
Lausuntokierroksella jo ollut lakiesitys haluaa suosia massiivisia puurakenteita vaikkapa vastaaviin tiilirakenteisiin verrattuna. Kansalaisaloite taas rinnastaa vaihtoehdot: ”Yksiaineisten massiivisten seinärakenteiden, kuten hirsi- ja massiivitiiliseinien, lämmöneristävyysvaatimuksia on höllennettävä massiivirakenteiden pitkäikäisyyden ja toimintavarmuuden vuoksi.“
On sanomattakin selvää, että kansalaisaloitteen lähestymistapa sinänsä on terveellisempi. Tavoite ja siihen pääseminen ratkaisevat, eivät keinot. Tämä tuntuu joskus yllättävän vaikealta hahmottaa. Eikä asetelma ole tuttu vain rakentamista koskevasta keskustelusta. Aivan liian usein missä tahansa keskustelussa juututaan täysin hyödyttömään juupaseipäs-vääntöön lillukanvarsista, kun samaan aikaan tavoitteet karkaavat yhä kauemmaksi.
Erityisen vahva kansalaisaloite on perustellessaan kokonaisvaltaisen tarkastelun tarvetta sekä energiakulutuksessa että esimerkiksi ympäristö- ja terveysvaikutuksissa. Rakennusten ja materiaalien elinkaari huoltoa ja purkua sekä rakennusjätteen käsittelyä myöten on oikea näkökulma. Tämä tietysti ei johda ministeriön loppupäätelmään tarpeesta asettaa rakennusmateriaaleja mielivaltaisesti eriarvoiseen asemaan, vaan päinvastoin. Kansalaisaloite onkin paikkansa ansainnut, mikäli se onnistuu kirittämään varsinaista lainsäädäntövalmistelua.
